Suru

Viime keväänä istuin Alppilan kirkon penkissä hieman peloissani. Pohdimme muiden papiksivihittävien kanssa toimituksia (kaste, vihkiminen, siunaus eli ristiäiset, häät, hautajaiset). Suntio oli tuonut kirkon etuosaan astian, jossa oli hiekkaa. Hiekkaan oli upotettu metallinen lapio.

Jännitin. Odotin jo innolla kasteperheiden ja vihkiparien tapaamista.

Ajatus surukotiin menosta pelotti ja jännitti.

Mietin, miten kohtaisin surun?

Miten kohtaisin ikävän?

Mitä voisin sanoa?

Mitä voisin tehdä?

Koin kykenemättömyyttä.

Kun kesän lämpimät ja valoisat illat tulivat vastaan, istuin useita kertoja keittiönpöydän ääressä kahvikuppi kädessä ja kuuntelin.

Opin aika nopeasti, että kyse ei ole minusta.

Vaan omaisten peloista ja jännityksestä.

Siitä, miten he kohtaisivat surun.

Miten he kohtaisivat ikävän.

Mitä he halusivat sanoa.

Mitä he halusivat tehdä.

Heidän tunteistaan ja ajatuksistaan. Mahdollisesta kykenemättömyyden kokemuksesta.

Tuolloin keväällä Alppilan kirkossa opin, että tehtäväni on välittää tulevaisuutta ja toivoa.

Ei sanoja ja tekoja, vaan kuuntelua ja olemista.

Pyhäinpäivänä on aikaa ikävöidä edesmenneitä rakkaitamme.

Muistella yhdessä elettyä elämää.

Kyyneleet ovat rakkauden helmiä.

Rakkaus ei koskaan kuole.

Tikkurilan seurakunnassa vietetään useita jumalanpalveluksia pyhäinpäivänä. Pyhän Laurin kirkossa on myös muistokonsertti, jossa esiintyy Corvus Laurencij -kuoro klo 18.

Haudalla käyville on tarjolla lämmintä mehua ja mahdollisuus keskustella seurakunnan työntekijöiden kanssa klo 15-18.30.

Kaikki päivän tilaisuudet löydät täältä.

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.

Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.

(Jer.29:11)